“

 

Viime päivinä olen ajatellut. Olen istunut hiljaa keittiössä kärpästen surinaa ja seinäkellon tikitystä kuunnellen. Olen kävellyt paljain jaloin keskeneräisen ullakon kipsipölyssä. Siitä lähtee sihisevä ääni; kuin poretabletti vesilasissa. Olen nukahtanut poikani viereen, kun hän illalla pyytää älä mene vielä. Olen ollut hiljaa ja kuunnellut.  Olen katsellut miestä hänen nukkuessaan. Poika ja mies nukkuvat samassa asennossa – kädet pään takana, jalat äksänä levällään, pää kiinni sängynpäädyssä ja peitto pois potkittuna. Kuinka kukaan voi nukkua niin? Minun pitää käpertyä mahalleni ja vetää kaksi täkkiä päälleni.

Olen yrittänyt herättää aistejani ja muistella, mikä minun elämässäni on tärkeää. Se on hiton vaikeaa. On liikaa asioita, jotka on järjestelty aikataulun mukaan. Kello on kuusi, siispä täytyy herätä. Kello on puoli kahdeksan, olemme myöhässä. Kello on puoli kymmenen enkä vieläkään ole töissä. Kello on kaksitoista – minun on varmaankin nälkä. Kello on viisi, nyt on jo kiire tarhaan, kiire kotiin, kiire illallista laittamaan, kiire nukkumaan. Ai mikä unohtui? Aviomies? Pojan puheterapia? Toimintaterapia? Pyykit? Kiire koko ajan. Ei sellaista kestä.

Olin tänään lomalla. Leikkasin minttua, laventelia ja sitruunamelissaa ja ripustin ne kuivumaan. Kävi sääliksi etanoita, jotka joutuivat etsimään uuden piilopaikan. Halusin muistaa, miten Tai Chin ensimmäinen sarja meni. En tiedä, onko sarjoja useampia, koska lopetin tunneilla käymisen. Back and forth, slowly, now. this. then. that. Se oli silloin niin helppoa. Muistin, että pidän Tuomas Anhavan kääntämästä runokokoelmasta Kuuntelen, vieras. Missähän se on.

Poika sai katsoa televisiota. Sitten pelasimme etanapeliä, naulasimme pienenpieniä nauloja korkkimattoon ja koitimme pudottaa pyramidiksi pinottuja puupalikoita heittämällä niitä pallolla. Sanoin, että olen ylpeä hänestä. Hän sanoi minulle I love you so so so much much much.

Korkkasin kaikki määrätyt vitamiini-, hivenaine- ja aminohappopurkit. Halusin olla toiveikas ja sanoa blah:lle hei hei.

Itse tehtyä: Vartalovoi(de)

Tänään tunsin tarvetta hemmotella itseäni. Kiharsin hiukset, iloitsin siitä että mahduin seitsemän vuotta vanhoihin farkkuihin ja puin essun päälle.

Vartalovoi

1 osa öljyä (esim. oliiviöljyä)
1 osa mehiläisvahaa
1 osa karitevoita (shea butter) tai jotain muuta kasvipohjaista voita (esim. kaakaovoita)

Varaa sopivankokoinen säilytysastia valmiille vartalovoille.  Jos teet reseptin niin, että kutakin ainesosaa tulee yksi desilitra, tarvitset silti vain noin kahden desilitran vetoisen astian.

Sulata öljy ja mehiläisvaha hellästi vesihauteessa hiljalleen sekoitellen. Kun mehiläisvaha on täysin liuennut, ota seos kokonaan liedeltä ja anna sen jäähtyä puoli minuuttia. Lisää karitevoi pieninä nokareina ja anna sen sulaa sekoitellen esimerkiksi puuhaarukalla. Seos alkaa muutaman minuutin kuluttua hiljalleen jähmettyä -  jatka silti sekoittamista, kunnes seos on tasaista.

Kaada säilytysastiaan ja anna jähmettyä joko huoneenlämmössä tai jääkaapissa. Voide on valmista käytettäväksi heti kun se jäähtyy, tai miksei myös lämpimänäkin. Imeytyminen on hieman hitaampaa kuin jonkun kaupan lotionin, mutta ihoa pehmentävä vaikutus ainakin omien kokemusteni mukaan paaaaljon pidempi.

Liian kuuma lämpötila tekee karitevoista usein rakeista. Se ei käytössä haittaa, mutta rakeisuuden välttämiseksi käsittele karitevoita hellävaroen liikakuumennusta välttäen.

Öljyksi käy (todellakin) mikä tahansa öljy. Vaikka rypsiöljy (kokeiltu on). Omassa varastossani on avocado- ja aprikoosiöljyä oliiviöljyn lisäksi. Ylläolevan version öljyosasta on puolet oliivi- ja puolet aprikoosiöljyä (aprikoosinkiviöljyä).

Vartalovoi tuoksuu hunajaisen luonnolliselle, mutta siihen voi myös lisätä tuoksuöljyjä. Sitruuna tuo mieleen mummin lemon glycerine -käsivoiteen… Vartalovoita voi terästää esim. luonnollisesti antiseptisella teepuuöljyllä, joka siis tavallaan toimittaa säilöntäaineen virkaa. Koska itse valmistan pieniä eriä kerrallaan ja käytän voiteeni melko nopeasti, ei säilöntäaineiluun ole ollut tarvetta. En ole kuitenkaan huomannut minkäänlaista pilaantumista kuukausienkaan säilytyksen jälkeen.

Mehiläisvahaa, tuoksuöljyjä yms. aineksia voi tilata netistä esim. www.gracefruit.comista (jota muuten suosittelen muutenkin ystävällisen ja ripeän asiakaspalvelun vuoksi). Resepti on lähtöisin the little house in the suburbsista.

Palasia

Tiedän, että pitäisi rakastaa eloa ja oloa sellaisena kuin se meille suodaan, jottei surun ja huolen hetkellä tarvitse katua tahallaan aiheutettua mielipahaa ja välinpitämättömästi elettyjä kuukausia. En vain tiedä, miten olla positiivinen. On helppoa olla hyvätapainen ja kohtelias, mutta todellinen ilo on vaikeaa.

Kuulin tällä viikolla, että eräs tuttavani oli löydetty vessasta yliannostukseen kuolleena.

Tänään lapseni serkku, puolitoistavuotias, joutui kriittisessä tilassa sairaalaan ja on siellä edelleen.

En osaa sanoa muuta kuin että pidän noiden farkkujen tikkauksista.

The undertones

“You know, you don’t really look like someone struggling with depression.”

Ja silti; tässä minä istun, työpöytäni ääressä. Iso kasa pillereitä on piilossa kassissani. Ettei vain työtoverit huomaa. En vieläkään tajua, mitä oikein tapahtui. Mitään ei oikeastaan tapahtunut. Luulin, että kilpirauhaseni reistailee. Puolen – vai neljän? – vuoden jälkeen varasin ajan lääkärille.

Se alkoikin kysellä ihan kummallisia asioita. Täytin kyselykaavakkeita. Joidenkin väliotsikoissa luki neurotransmitters. Nukunko hyvin, maksanko laskut ajallaan, tunnenko levänneeni, vältänkö kontaktia ystävieni kanssa, olenko motivoitunut. Are you low on energy? Do you put on weight easily? Do you have difficulty focusing or concentrating? Inability to feel pleasure? Are you irritable? Vous sentez-vous incompris(e)? Alkoi itkettää.

“A while ago, there really wasn’t a cure for dopamine deficiency related depression.”

Depression? Hitto.

Mitä hemmettiä minulle oikein tapahtuu?

Tämänkö takia olen unissakävellyt neljä vuotta elämästäni?

Kuva: Oma.

Three in one

…eli paljetit, yksiolkaimisuus ja puuterisävy. Voisi kai niitä vaaleitakin värejä alkaa taas käyttää, näin ruskeatukkaisena.

Lohenpinkki onkin oikeastaan ihan kiva väri.

The one where things go wrong

Remonttimiehet hajottivat pesukoneen, anoppi tulossa kahdeksi kuukaudeksi kylään ja mustaviinimarjahilloon loiskahti liikaa sokeria. Tiedättekö, millaista on pestä lakanoita käsin?

Näyttäköön vaate tunteeni ulkomaailmalle.

Kuva: Oma. Hihaton mekko Comptoir des Cotonniers.

On se nyt niiiin pinkki olevinaan taas

Käväisin muuten perjantaina Brysselissä. Ei se olekaan niin kaukana kuin ennen. Olisi tehnyt mieli jäädä koko viikonlopuksi, aamiaisia syömään, mutta tarhantädit olisivat luullakseni olleet eri mieltä. Kokouksen jälkeen oli jo kiire kotiin, vaan ei niin kiire, etteikö pieni koukkaus Heman kautta olisi kannattanut.

Olen täysin koukussa tuohon todella omituiseen hollantilaiseen ketjuun, josta löytyy tavaraa melkein mihin tahansa tarpeeseen. Ennenkaikkea Hemassa pitää poiketa, mikäli on järjestämässä lastenkutsuja. Ja minähän olen. Ensi viikolla on nimittäin juniorin viimeinen tarhapäivä, jota täytyy juhlistaa kakulla ja karkeilla. Kieltäydyn ajattelemasta, mitä tarhan jälkeen seuraa (eskari, red alert!), joten fokusoidaan energia vaikka siihen kakkuun. Kakun päälle pistellään paperisia sateenvarjoja, joiden sisälle kätketään pieniä (jäähyväis)viestejä. Varjon lisäksi kukin lapsi saa muutaman sellofaanipussiin käärityn karkin, ja opettajat lahjan, jotka kääritään paljettinauhoin somistettuihin paketteihin.

En tiedä, minne hävisivät yksinkertaiset lastenkutsut, joilla tarjottiin kermavaahdolla ja banaaninsiivuilla koristettua kakkua, pillimehua ja itse leivottuja kaurakeksejä. Viime talvena olin aivan tosissani tilaamassa juniorin synttäreille pomppulinnaa. Koska valitettavasti emme asu jättikokoisessa kartanossa, eikä pomppulinna varsinaisesti mahdu olohuoneeseen, ja koska oli talvi, aikeistani ei loppujen lopuksi (onneksi) tullut mitään. Olen monesti ajatellut, että ehkä lastenkutsuista on tullut aikuisten juhlia – halutaan järjestää jotain erityisen jännittävää, jotta sitä itse muistaisi juhlat jälkikäteen, jotta sitä voisi sanoa itselleen olleensa mukana lapsen elämässä, vaikka oikeasti arki kuluukin työpaikan, tarhan ja kodin väliä suhatessa ja liikenneruuhkassa istuen. Materialistista kompensaatiota, jossa sinänsä ei tietenkään ole mitään uutta. Minä vaan luulin aina olleeni jalat-maassa-tyyppi – yksinkertaista, pelkistettyä ja simppeliä.

Niin se elämä meitä muuttaa.

Geronimon Cadillac olisi tehnyt siitä täydellisen

Tajusin juuri, että 90-luku todellakin on täällä taas. Lahkeista rullatut kivipestyt farkut, ylimittaiset svetarit, ne aidot oikeat 90-luvun supermallit.

Se  siirtymäkauden ns. muoti, johon me seitkytluvun puolivälissä syntyneet kasvoimme murrosiän kuohuissa. Vuonna 1988 muistan äänittäneeni radiosta sen ajan hittejä kasetille ensimmäisen kerran. Tokikin minulla oli jo Dingon ja Modern Talkingin marketista ostetut äänitteet. Silloin oli muotia korkealla keinuvat ponnarit ja se kuuluisa kaaren mallinen pystyyn lakattu otsatukka, jota heitoksikin kutsuttiin. Persikanväriset college-paidat: Benetton, Kappa, Fila – muistatteko? Entä se, jonka rintamuksessa luki Donna hopeisin kirjaimin? College-paidan alle puettiin luonnollisesti valkokauluksinen pikeepaita. Suosituimmalla tytöllä oli vaaleat rikkirevityt viisnollaykköset, jotka oli koristeltu muista vaatteista leikatuilla tuotemerkeillä. Juppius.

En tiedä, olenko vielä valmis ysärin uudelleentulemiseen.

ps. Shopissa uutta

Kuva: Oma. Sydänkarkki, Hema Bruxelles.

Kesä on kesä

On taas se aika vuodesta, kun äitienpäiväruusun oksat taipuvat kukkien painosta ja villiruoho valtaa keittiöpuutarhan. Etanoista on kasvanut pienen särjen kokoisia vonkaleita. Yöllä niiden voi kuulla narskuttavan salaatinlehtiä, jos on oikein hiljaa.

Kun eilen tulin kotiin, etupihan laventelipensaat olivat täynnä perhosia ja mehiläisiä. Paukautin autonoven kiinni ja ne lehahtivat pilvenä lentoon. Sitten surina taas alkoi. Ja heinäsirkan siritys. Ilma tuoksuu heinältä.

Ensi viikonloppuna on kylässä peltojuhlat. Kuohuviiniä, paistettua makkaraa ja olutta.  On riippumattosää.  Haluan jo antaa kiireen olla.  Miksi lomaan on vielä melkein kuukausi?

Okay, I was going for stealth. And also it’s very slimming.

Myöhäisherännäisenä kuulin O.C:sta vasta muutama kuukausi sitten. Uutispimennossa olleena luulenkin voivani väittää, että yhtä varmaa kuin se, että Christmukkah on O.C:n tuotantotiimin keksintö, on myös se, että termi stealth-pukeutuminen on minun keksintöni. Seth Cohen, bite me.* Stealth-pukeutuminen ideologiana on nimittäin kehittynyt ja jalostunut pääkopassani siitä lähtien, kun kymmenisen vuotta sitten nousin ensimmäisen työpaikkani paraatisisäänkäynnin portaita jalassani uudet, epämukavat t-remmikengät ja päälläni harmaa InWearin jakkupuku, joka näytti reiteni ja takamukseni hyvin epäedullisessa valossa. En muista tuosta ensimmäisestä työpäivästä juuri muuta kuin sen, kuinka paljon päälläni olevat vaatteet minua vaivasivat. Jotain oli tehtävä.

Stealth-pukeutumisen spirituaalinen (hei ei saa nauraa) lähtökohta on näkymättömyys, vaivattomuus, käytön huomaamattomuus. Stealth-vaate herää henkiin kantajansa päällä korostamatta liikaa itseään. Samalla vaate itsessään voi kuitenkin olla jotain todella huomiotaherättävän upeaa. Siinä on ehkä jotain samaa kuin taossa: “Tasaisuus on se, mitä ei voi nähdä sitä katsellessa. Hiljaisuus on se, mitä ei voi kuulla sitä kuunnellessa. Harvinaisuus on se, mihin ei voi koskea sitä yrittäessä.” Stealth ei kuitenkaan tarkoita harmaahiirulaisuutta, vaikka olen minä ehkä sitäkin elämäni erinäisissä vaiheissa kokenut. Se ei myöskään missään nimessä oleta kantajansa läpinäkyvyyttä.

Oman stealth – vaatteistoni perusta on useahko pari varmaakin varmempia mustia, pitkiä housuja – niitä leveälahkeisia. Pillilahkeet, kellohameet, shift-dressit jäävät toinen toisensa jälkeen vaatekaapin syövereihin pölyttymään. Joskus stealth-housut vaihtavat väriä harmaaseen, valkoiseen tai denimiin, mutta fit pysyy samana. Miksi vaihtaa jotain, joka toimii?  Lisäinspiraatio on silti silloin tällöin paikallaan. Tavoitteena on univormutyyppinen peruspuvusto, johon voidaan lisätä sopivassa suhteessa pippuria omien mielihalujen mukaan:

• Goop – GP uniform
• The Uniform Project
• What Katie wore
• How to customize uniforms at eHow
• Gossip girl school uniforms (Google image search)
• The Little Black Dress

*) O.C:ta tuntemattomille tiedoksi, että otsikossa siteerattu O.C:n Seth Cohenin roolihahmon esittämä repliikki ja sen johdannaiset ovat sittemmin iskostuneet kulttuuriimme lähinnä printattujen t-paitojen ja mukien muodossa, ks. esim. Cafepress.com.