Joskus unohdan, että oikeasti lempivärini on fuksianpunainen. Mustanharmaasta koostuvasta vaatevalikoimastani huolimatta minulla ja fuksianpunaisella on pitkä yhteinen historia. Tai no ei nyt kovin pitkä – en nimittäin pienenä ollut mikään tyttömäinen tyttö. Ekalla luokalla parhaalla kaverillani oli pitkät laineikkaat hiukset, vaaleanpunainen collegeasu ja perhosia tukassa, minulla taas vaaleansiniset tuulipuvunhousut, sinivalkoraidallinen paita ja vaaleankeltainen reppu. En halunnut nimittäin riskeerata ystäväni matkimista. Matkiminen oli siihen aikaan pahin synti mistä saattoi tulla syytetyksi.
Fuksianpunaisen ja minun tarina alkoikin oikeastaan vasta, kun muutin ensimmäiseen oikeaan asuntoon – ei siis mihinkään opiskelijasolukämppään vaan kokonaan omalla työllä maksettuun vuokra-asuntoon keskellä Helsinkiä. Jostain syystä kaiken piti olla asunnossa joko violettia, purppuraa tai fuksianpunaista. Ostin neonkeltaiset lakanat, joissa oli jättikokoisia fuksianpunaisia ruusuja. Kuuntelin ambient-musiikkia ja polttelin yksiössäni suitsukkeita. Fuksianpunaisesta tuli jotenkin itsenäisyyden ja “teen mitä haluan” -manifestin symboli. Tai sitten annoin itselleni vihdoin luvan olla tyttömäinen tyttö.
Ei fuksianpunainen silti minun päälleni varsinaisesti ainakaan vaatteen muodossa sovi. Sisustuksessakin kyllästyn siihen melko pian, ehkä niitä lakanoita lukuunottamatta.
Mutta koruissa se on omiaan. Tämä käsintehty kaunokainen löytyi pitkän kadoksissaolokauden jälkeen liinavaatelipastosta kankaisten serviettien alta. Kuka sen sinne oli piilottanut?
Eilen näin kaupassa neonpinkin neuleboleron. Pitäisiköhän taas kokeilla?
Heh, kun minä muutin kotoa yksiööni oli kaiken mahdollisen oltava fuksiaa. :D Ja tarkoitan siis että kaikki salaatinottimista koiran vesikippoon oli fuksianpunaista. Äiti varoitteli, että se saattaa olla sen verran tuju väri, että kyllästyn siihen nopeasti. No, milloin äidin neuvoja ollaan ennekään kuunneltu… Kestin fuksiaa kämpässäni ehkä ½ vuotta ja sen jälkeen väri alkoi yököttää. Vasta kahden vuoden jälkeen pystyin taas hankkimaan jotain fuksiaa. Nyt sitä on jopa kännykässäni. Enää en kuitenkaan vedä överiksi, vaan nautin tästä ihanasta väristä kohtuudella. :)
Sari, äidit eivät mielestäni olekaan olemassa siksi, että he voisivat neuvoa lapsiaan vaan siksi, että he voisivat tukea ja rohkaista heitä. Kaunis teoria eikö vain? :oD