Fondue au fromage

Minulla on usein todella kummallisia mielleyhtymiä. Sano minulle vaikka Dallas, niin zap zip zzzupp aivoni surraavat ja palauttavat vasteen Pariisi. Mitä häh? Joskus kanssani on vaikea keskustella, kun hypin aiheesta toiseen. Omassa päässäni aasinsillat ovat tietenkin aivan luonnollisia. Duh! Dallas > tv-sarja jota katsottiin sohvalla yömyöhään > Sex and the City on myös tv-sarja jota katsottiin sohvalla yömyöhään > Carrien viimeisen jakson mintunvihreä hattaramekko > jota kuvattiin Pariisissa.

Pariisilaisfiilikset ovat tästä asusta kuitenkin melko kaukana, ehkä jonkinlaisena tausta-ajatuksena. Näin loppukesästä jossain kaupassa rekillisen punavalkoraidallisia teepaitoja parin euron hintaan enkä ostanut. Tiesin, että jäisin kaipaamaan niitä. Musta baskeri, caprihousut, raitapaita ja silkkihuivi kaulassa puuttuvat. Niin ja suippoviikset. Raita on pop ja Pariisi. Tai Normandia ja simpukat.

Jo toinen AllSaints-cardi, jonka selkäsauma lähtee purkautumaan. Mikä on, ettei löydy kunnollista vaikka mistä etsisi. Jos ei nyppyynny niin hajoaa ja päinvastoin.

Tiesittekö, että Dallas tuli telkkarista ensimmäisen kerran vuonna 1978?

Päivän ajatuksia

Viime viikolla vastasin kielteisesti muutamaan pikkujoulukutsuun ja runtelin sen kirjoittamattoman säännön, että tämän vuoden asiat hoidetaan tämän vuoden puolella: lykkäsin – en pari, en kolme vaan koko läjän kokouksia ja deadlineja ensi vuoden puolelle. Gasp. Kukaan ei valittanut, minkä otin positiivisena vastakaikuna. Ei tässä nyt kuitenkaan olla töissä missään budjettitoimistossa.

Olin jo hyvässä vauhdissa jouluostosten kanssa, kunnes joku nettikauppa, josta meinasin klikata koriini nimikoidun pellavaisen kylpytakin äidilleni, valitti, että luottokortin tiedot ovat väärät. Paniikkihiki nousi otsalle ja sydän valahti vatsaan: nytkö se tapahtui, nytkö olen ylittänyt luottorajani niin pahasti, että koko samperin kortti on lukittu. Tunsin itseni ääliöksi ja nollaksi koko päivän. En uskaltanut tarkastaa, mikä luottokortin saldo on. En halua ajatella raha-asioita, en halua nähdä laskuja, en halua avata niitä enkä varsinkaan maksaa niitä. Maksupalvelu on paras ystäväni.

Tiedän, että raha-asiani ovat kunnossa, ja luottokorttiongelma oli varmaankin vain oma virhenäppäilyni. En tajua miksi raha-asiat ovat minulle niin hankalasti lähestyttäviä. Minulla on fobia.

Vastavärit

Ellei lempivärini olisi fuksianpunainen, se olisi kylmä violetti tai kitkeränkeltainen chartreuse. En tänään pääse yli siitä, kuinka hyviltä ne harmaan ja harmaanvalkoisen seurana näyttävät. Tulee mieleen joku lääkepullo tai jääkaappikylmä Pisang Ambon, vaikka se kyllä on vihreää eikä kai kukaan oikeasti tunnusta edes tietävänsä, mitä Pisang Ambon on.

Tykkään siitä, kuinka sekasotkuinen näiden vaatekappaleiden materiaaliyhdistelmä on. Viime perjantaina olisin varmaan pukenut päälleni tuon vaalean neuleen ja harmaan hameen sellaisenaan aivan kuin aiemminkin. Jostain kuitenkin kumpusi nyt tarve kunnolla kosahtavaan väriin, liekö tullut viikonloppuisen myrskyn myötä.

Etätyöpäivä.

Kukka

Kun lauantai-iltapäivä koostuu neonpinkeistä materiaalia säästelemättömistä asustekukista, ilmaisesta kuohuviinistä ja korkeista koroista, kyyninen sieluni vaatii vastapainoksi ankeaa suomirokkia: Ismo Alanko, Pelle Miljoona, Leevi and the Leavings, Hassisen kone. Harmaa marraskuun ilta ei ilmeisesti ole tarpeeksi tehokas tunnelmanlatistaja omana itsenään.

Ajattelin, että jos minun pitäisi ottaa valokuva yksinäisyydestä, se olisi kuva jotain litteää suomalaista kuusimetsää halkovasta maantiestä keskellä yötä. Siellä ei kuulu mitään eikä näy mitään muuta kuin hengityksen kylmään ilmaan jättämä höyry. Eikö sellainen maisema suorastaan pakota miettimään, mitä minä täällä oikein teen ja miksi minä olen näin pieni. Jossain kaukana kumottavat jonkun kaupungin kaamean oranssit valot. Samaan aikaan jossain Meksikossa ilma on varmaan sakea äänistä ja tunteista ja chilin tuoksusta.

Muistan, kuinka kerran aamunavauksessa ala-asteen kuutosluokka esitti Jäähyväiset aseille. Se oli minulle jonkinlainen elämää muuttava hetki. Muistan katselleeni koko esityksen ajan aulan seinällä riippuvaa Mauno Koiviston muotokuvaa ja miettineeni, että mitä tuokin tuossa hymyilee. Opettajakunta näytti esityksen jälkeen jokseenkin vaivaantuneelta, enkä oikein tiennyt, miksi.

Jossain vaiheessa iltaa aloin luonnollisesti ajatella Vivienne Westwoodia, ja minun alkoi tehdä mieli tartaania. Hep!

Sunnuntai. Raivattuani edellisen illan maailmanpelastusangstiset punaviinipullot ja viinistä violeteiksi värjäytyneet lasit pöydältä, järjestin mustat vaatteet vaatekaappiin ja jätin ne sinne.

Värittämätöntä

Näin kaupan ikkunassa mustavalkoista raitaa ja pallokuvioita harmaan jättineuleen kanssa. Minulla on aina ollut vaikeuksia saada mustavalkoinen onnistumaan kiinnostavalla tavalla, mutta entä jos valkoisen taittaa kitiksi ja heittää sekaan vähän kuvioita?

Jes, tämä pelaa.

Benetton ja Molly Ringwald, Coca cola ja First Time. Tyttö keikkuu vieläkin haavemaailmassa.

ps. Mietin tässä juuri, että miten on mahdollista, etten ole koskaan tajunnut laittaa kajalia yläripsien alle, siis sisäluomelle. Onko se joku juttu jonka kaikki paitsi minä tietää itsestäänselvyytenä, vai joku juttu, jota kukaan ei tee, koska kajalit on sitten pitkin piilareita ja alaluomia ja vaikka mitä? Näyttää joka tapauksessa aika hyvältä. Tulihan sitä sivellin-luomivärirajausta harrastettuakin jo pari vuosikymmentä.

Kolkyt ja risat mai ääs

Onko oikeastaan mikään muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa? Johnny Depp on vieläkin maailman seksikkäin mies, pikkumustan kanssa pähkäillään edelleen,  tekoturkit ja pitsi ovat kovassa huudossa. Eikä äitikompleksista olla päästy eroon vieläkään.

Kai minä itse sentään olen johonkin muuttunut? Välillä kun tuntuu ihan samalta kuin silloin kymmenenvuotiaana, kun väärensin kirjeenvaihtoilmoitukseen iäkseni yksitoista. Onko se se kolmenkympin kriisi, joka panee minut luulemaan, että olen itseni kanssa ihan hakusessa, vai mikä.

Kuva: Whosdatedwho.com

Miksei

Eräs kollega sanoi näin: totta on, että pessimisti ei pety, mutta  harvemmin olen tavannut onnellista pessimistiä. Opinkappale on nimeltään ota riski.

Näissä tunnelmissa julistin maanantaiaamun aamiaislajiksi kaviaarin. Tähän nyt sopisi se kuohari, mutta kun töitäkin pitäisi silloin tällöin tehdä niin pysytään red bullissa.

Otsikko revitty häikäilemättömästi viimeisimmän Muodin Huipulle -jakson tehtävästä.

Mitä jos minusta tulisi isona kirjailija?

Ajattelin tänään, että olisipa hitsin hienoa kirjoittaa novelli. Siis joo ei, ei novelli vaan romaani. Tai jatkokertomus.

Tarinan minä olisi 34-vuotias tuhkanruskeatukkainen nainen, mutta ei oikean minäni peilikuva. Kertomus olisi minun elämäni kertomuksen varjo. Mitä olisi tapahtunut, jos. Sylkisin sinne kaikki mieleni solmimatta jääneet langanpätkät ja linkoaisin ne puhtaiksi kuudenkympin kirjopesussa. Kehittelisin juoneen rotkoja kuin joku Jackie Collins. Pulp fiction. Mahdollisesti kirjoittaisin sen (epätaidokkaasti) tankamuotoon:

Katsoin ulos kun
auton ovi avautui
“Sun täytyy mennä!”
Lakanat, nopeasti.
Takaovi kiinni. Shit.
“Hei, me tultiin!” Pyörrytti.

Näkisin ehkä vihdoin, ettei arkinen elämäni sittenkään ole hullummassa jamassa. Nykyään.

Kuva kirjasta The Guerilla Art Kit (Keri Smith, Princeton Architectural Press, 2007)

Täysi plus täysi on tyhjä

Kun maailma puhuu kauneuden kauneudesta, silloin on rumuuskin samassa määritelty.

Kun hyvyys nähdään hyväksi, on pahakin heti selvänä.

Siten olevainen ja ei-olevainen kumpikin herättää toisen esiin; samoin kuin vaikea ja helppo, kaukainen ja läheinen, korkea ja matala, kimakka ja kumea, edellä kulkeva ja jäljessä seuraava.

Viisas on ainoastaan tekemisissä sen kanssa, mikä on ennakkoluulotonta.

Hän opettaa käyttämättä sanoja; hän työskentelee ponnistamatta; hän valmistaa omistamatta; hän toimii etsimättä toiminnan hedelmiä; hän suorittaa työnsä valmiiksi ottamatta lainaa; ja kun ei hän väitä mitään omakseen, ei voi sanoa hänen milloinkaan menettävän mitään.

(Lao-Tse: Tao Te King, toimittanut Pekka Ervast)

Lämmintä

Tässä alkaa olla vähän sellainen fiilis, että tekisi mieli kääriytyä suklaanmakuiseen tilkkutäkkivuoreen ja talvehtia pahimman pimeyden läpi. On masentavaa lähteä töistä ajoissa ja silti huomata ajavansa kotiin pilkkopimeän metsän halki. Kauriit ja villisiat ovat vielä säikkyjä metsästysviikonlopun jäljiltä, tekisi mieli töötötellä varoitusääniä ennen kurveihin ajamista. Ehtisivät rauhassa pois alta. Tai mahdollisesti jähmettyisivät keskelle tietä. Doing! Ten points.

Kirjoneule  kuuluu repertuaariin yleensä vasta joulun välipäivinä tai mahdollisesti hiihtolomalla. Paitsi silloin, kun illalliseksi syödään keitettyjä kastanjoita öljylampun valossa: saata vesi kiehuvaksi isossa kattilassa. Keitä kastanjoita, kunnes ne pehmenevät. Niistä tulee valkoisia ja jauhoisia. Pure kuori rikki ja kaavi sisus hampailla suoraan suuhun.

Syksy.