Hävinnyt käännettäessä?

Jokakeväinen englanniksikirjoittamisenkaipuu on taas iskenyt. Hitsi. Huomaan pyöritteleväni tulevia blogitekstejä mielessäni englanniksi - mitä tämä nyt on olevinaan. Miksi minä aloin tämän suomeksi alunperinkään. Ai niin, tuollahan se lukee. Sanat ovat menettävinään merkitystään vieraalla kielellä kirjoitettuna, ja haluan pysyä niissä merkityksissä, jotka olen ensisijaisesti elämäni aikana oppinut. Mutta kun minä en ehkä sittenkään tiedä, profiloinko itseni tulemaan ymmärretyksi lähinnä vain suomalaisen vaiko koko anglofonisen blogistanian piirissä. Sitäpaitsi suomikin tuntuu silloin tällöin vieraalta kieleltä. Huomaan, ettei  kielikorvani enää ohjaakaan minua erehtymättömästi. Red alert!

Meidän koko perhe on aika kaoottisessa olotilassa mitä puhuttuun kieleen tulee.  Muistan joskus ihmetelleeni amerikansuomalaisten finglishiä, mutta nyt huomaan meidän perheessä tapahtuvan saman jutun – kuudesta kielestä (kolme kotikieltä ja kolme Luxemburgin kieltä) syntyy aikamoinen sekamelska, kun asioita kuvaamaan vakiintuu se termi, joka nyt sattuu asiaa parhaiten kuvaamaan. Jos sanomme route nationale, tiedämme heti, mistä tiestä puhutaan. Lainasanoissa ei kylläkään taida olla mitään uutta, ja oletan muiden sekakansallisten expatriaattiperheiden kamppailevan samojen kysymysten kanssa.

Poikani pyysi minua eilen leikkimään kanssaan lohikäärmettä ja stegosaurusta ranskaksi, jota hän ei siis lähtökohtaisesti puhu.
- “Äiti, tuuksä mun kaa puhumaan ranskaa? Mä oon hirmuinen lohikäärme ja sä oot stegosaurus. Tötö fee ksö-ö pipi? Tu le fee trua!”
Vastasin: -”Non, j’ai pas besoin de faire pipi. Et toi?”
- “Jaa-a”.

Happoa

Selasin juuri koko blogini läpi, ja monen postauksen kohdalla mietin, että mitä tämäkin nyt oli olevinaan. Muutamia kuvia ja hetkiä en muista eläneeni lainkaan. Viime vuoden voimallisimmat muistijäljet jättivät aurinko, hiekka, nahkarannekkeet, tämä mekko ja tämä biisi. Muistan koukuttuneeni jalapeno flavoured pretzel pieceihin, ja muistan pystyneeni rajoittamaan niiden syömisen viiteenkymmeneen grammaan kerralla. Punnitsin ne. Muistan, että poikani aloitti koulun, ja siitä lähtien en muistakaan enää yhtään mitään.

Paitsi sen, että aloin käyttää hameita, minihameita.

Vaatekaapissani on valkoista, mustaa, harmaata, hiekanruskeaa, puuterinväristä ja jonkin verran murrettua purppuraa ja violettia. Tiedän, mitkä värit puuttuvat: neonkeltainen ja helmiäisenharmaa. Neonkeltaisen pitää olla jotain sifonkimaista, helmiäisenharmaan haluan olevan jotain mukavaa, kompaktia ja joustavaa. Valkoista nahkaa minun on tehnyt mieli siitä lähtien, kun näin pixiemarketissa white perforated leather collarin.

Luulin tarvitsevani jotain persikanväristä, mutta kun näin H&M:n räikeänoranssit ja liruvan vaaleat topit, tulin toisiin ajatuksiin. Olen syksystä asti metsästänyt ylipitkää Benettonin persikanväristä collegepaitaa, sellaista jonka etumuksessa lukee värikkäillä kirjaimilla että Benetton. Minne ne ovat kadonneet, seiskaluokallahan kaikilla oli sellaiset.

Muistini toimii selvästikin paremmin väreillä kuin tapahtumilla.

Kuvassa asiaan liittymättömiä objekteja, joiden väreistä pidän juuri nyt.

Clean

En ole mikään pitkäjänteinen julkaisija.  Aiemmat blogini ovat kaikki tukehtuneet tai kuihtuneet omia aikojaan, mikä mistäkin syystä. Viimeisin, Spending it, alkoi joulun 2008 paikkeilla ahdistaa: uudet vaatteet, tavarat, kulutus, kulutuksen kommentointi, kaikki se. Ei huvittanut enää. Se oli harmi, sillä Spending itin tuoma yhteisöllisyys antoi minulle paljon. En voi väittää, ettenkö pitäisi shoppailusta. Silti – finanssikriisi ja ilmastonmuutos pyörivät mielessäni. Tunsin itseni ja oloni pysyvästi kyllästyneeksi. Aloin leipoa, uusiokäyttää vaatteitani, suosia lisäaineettomia vartalonhoitotuotteita ja vähentää ruokakilometrejä, siis raaka-aineiden syntymisen ja niiden syömisen välistä etäisyyttä. Halusin elää vihreämpää elämää – haluan vieläkin. En silti tunne olevani oleellisesti erilainen tai muuttunut. Asusteet, vaatemateriaalit, kaikenlaiset girl propsit kiinnostavat entiseen tapaan.

Viime aikoina mielessäni on välähdellyt ajatus tekohengittää Spending it eloon. Käväisin vilkaisemassa viimeisimmän postauksen kommentteja. Kulutin hetkisen vaihtelemalla blogin nimeä hieman ekologiseempaan suuntaan: Spending some of it? Not spending it? Using it? Tällaista se on, kun jokin pakottaa julkaisemaan höpönpöppöä blogistanian ruodittavaksi.

Loppujen lopuksi halusin kuitenkin aloittaa puhtaalta pöydältä. Poltetaan sillat, tuhotaan arkistot ja katsotaan eteenpäin! Ei muuta. Olisin kyllä voinut nimetä tämän suomeksikin: Puhdas. Aloitan alusta. Haluaisin luetella tässä blogini aihepiirejä, mutta luulen, että on parempi pitää ovet avoinna: valitsen kategoriattomuuden. Tai ei – luvassa lienee tuokiokuvia elämästäni, ehkä pohdintoja ja poimintoja popkulttuurin ilmiöistä, kenties minimittaisia tweettauksia. Lupauksia en anna. No jaa, eiköhän mukaan mahdu myös trendibongailua ja niitä lyömättömiä pitkiä mustia housuja. Trinny and Susannah, I still love you.

Tervetuloa toivottaa
May