En muista, koska olen ensimmäisen kerran käyttänyt tai ostanut meikkivoidetta. Muistan kyllä varhaisteininä kokeilleeni äitini kastanjavettä sääriini, ja muutamia niinikään äidin meikkipussista löytyneitä erilaisia meikkivoiteita melko kammottavin tuloksin. Kerran taisin olla juuri levittänyt punaisenpinkin voiteen yltympäriinsä periaatteella more is more, kun ovikello soi. Iik! Joku veljeni kaveri ovella huudahti ensimmäisinä sanoinaan “sä oot ihan punanen!”. Episodin jälkeen otin järjen käteen ja siirryin meikkivoiteiden asemesta pelleilemään The Body Shopin huulikiilloilla.
Seventeenissä mainostettiin aikoinaan supermattapintaista meikkivoidetta, jonka levittämisessä piti olla aivan häijyn nopea, jottei se olisi paakkuuntunut ennen mataksi kuivahtamistaan. Ehkä se oli ensimmäinen itse ostamani, muistaakseni sitä sai Sokokselta monen vuoden ajan. Mikähän se oli merkiltään. Sitten seurasivat Clinique, Diorin Diorlight ja nimetön sarja erivärisiä ja erituntuisia meikkivoiteita ja peitevärejä. Joe Blascon muistan tuottaneen pahimman pettymyksen, se oli olevinaan rasvaista ja pitämätöntä. Diorlight sen sijaan sai ihon loistamaan. Miksi sitä ei enää valmisteta? Kenties se on muuttanut nimeään.
Kalliihkojen merkkien jälkeen olin pitkään Maybellinen mattameikkivoiteen vakkarikäyttäjä, siis viikon takaiseen heräämiseeni asti. Kuivahtavan ihosolukon epätasaista väritystä (anteeksi inhorealismi) vastaan taistelen toistaiseksi Lancômen nestemäisellä meikkivoiteella, YSL:n valokynällä ja Benefitin heleyttävällä voiteella, Benefitin Erase pasten ohella. Mietin silti, kannattaisiko värivirheisiin paneutua pikemminkin ihonhoitotuotteilla kuin meikeillä. If you have to wear a lot of makeup in order to look good, something is wrong.
Kommentit