Edit: No niin harmittavasti siihen sitten jäi kuitenkin pieni kirjoitusvirhe. Korjasin vihreällä ruksilla, ja julistan, että epätäydellinen on täydellistä.

Viime aikoina olen lähinnä ollut kiinnostunut lasten ulkoilma- ja tee-se-itse -jutuista. Joitakin suosikkejani:

• Imagine childhood
• My paper crane
• Filth wizardry 
• The curiosity shoppe (okei, ei varsinaisesti lapsille)
• My Montessori journey
• The crafty crow
• Jako-o.de: Nature 
• Paper dolls for boys
• D.I.Y kids (E. & J. Lupton)
• National Geographic store kids
• Ohjeet pajupillin tekoon

Viime viikonloppuna inspiroiduimme tietokirjoista ja kokeilimme, voiko sellaisen tehdä itse. Etsimme netistä mustavalkoisia kuvia piraateista, merirosvolaivoista, aarrearkuista ja papukaijoista. Printtasimme ne, ja leikkelimme lisää kiinnostavia kuvia ja aarrekarttoja sanoma- ja aikakauslehdistä. Näytin, miten paperia voi polttaa hiiltyneeksi reunoista, tai värjätä vanhan näköiseksi teellä ja kahvilla. Väritimme, liimasimme ja koostimme.

Hieno kirja siitä tuli.

Pojan pyörästä otettiin viikonloppuna apupyörät pois. Oli luettu kirjoja ilman apupyöriä ajamaan opettelusta, oli harjaannutettu tasapainoa potkulaudalla, oli varattu reppuun laastareita ja desinfiointiainetta, ja oli vakuuteltu, että äiti ja isi on joka tapauksessa aina todella ylpeitä, mitä ikinä tapahtuukaan. Kerran pari se horjahti, pyysi pitämään satulasta, ja sitten se osasi, noin vaan. Siis mitä. Ei meillä ole koskaan opittu mitään näin nopeasti, kymmenessä minuutissa. Seuraavana päivänä se jo osasi lähteä polkemaan ja jarruttaa kaatumatta niinkuin vanha tekijä. Tätä ilon tunnetta!

Seikkailuhenki heräsi heti. Tuli halu huoltaa rullaluistimet, pakata reppuun evästä ja lähteä pojan kanssa pyöräretkelle joen varrelle. Joo, niin minä teen. Mies tietysti jo suunnittelee poikien maastopyörävaellusta telttoineen ja retkikeittimineen.

Mutta entäs vaatteet. Puutarhatöihin ja ruokakauppaan lähden helposti ihan missä tahansa rytkyissä, mutta jostain syystä urheilutapahtumissa haluan asuni olevan sekä liikuntaan sopiva että hyvännäköinen. On nimittäin hyvä varautua kaikkeen. Muistan kerran skeittitripillä poikenneeni elokuvateatteriin ja sen jälkeen drinkeille – omat cargohousuni ja teepaitani jotenkuten vielä menettelivät, mutta eräällä porukan jäsenistä oli päällään mustat kiiltävät pyöräilyshortsit ja se ylikokoinen teepaita, jonka edessä on painokuva stereotyyppisistä eurooppalaisista. Elettiin vielä aikaa, jolloin pyöräilyhousuihin liittyvät mahdolliset (epätoivottavat) mielikuvat olivat joko Pump up the jam tai, no, pyöräily.

Mökkireissuilla olen juuri se ihminen, jolle nauretaan, kun hän ilmestyy nuotiotulelle beesseissä khakihousuissa ja mustassa jerseytopissa, kun muilla on päällään Adidaksen nappiverkkarit. Hauskanpitoa moiset asiat eivät tokikaan estä: kompleksinsa kullakin. Kummallista muuten, että töissä asia on juuri päinvastoin ja tunnen toimistomiljöössä kärsiväni jokseenkin usein alipukeutumisesta. Liikuntavaatteille kuitenkin asetan sen ehdon, että niiden on voitava mukautua casualiksi, jos tilanne sitä vaatii. Ylläoleva toiveasukollaasi (that’s a first) illustroinee, mitä hyvännäköisillä urheiluvaatteilla tarkoitan. Nämähän eivät oikeastaan ole urheiluvaatteita lainkaan, vaan rennomman puoleisia otantoja All Saintsin tailoring ja luxury basics -osastoilta.

(Seikkailuinspiraatioksi vielä
Jessica Watson: maailman ympäri pinkillä purjehdusveneellä, ikää kuustoista vee. Myönnän olevani koukussa hänen blogiinsa – you go girl!)

Sain päähäni selata asukuvia vuoden varrelta. Outoa, että ruumiinosa, joka on aina aiheuttanut minulle eniten ongelmia – lantio – ei kuvissa ole sittenkään lainkaan hullumpi.

Colleen Baran for the Ring-A-Day project. My favourites:

1. Peel-off facemask and peach moonstones
2. Label maker
3. Red rubber band and thread
4. Peel-off facemask and ink

Spotted at Notcouture.com

Etätyöpäivinä voi hengailla alushameissa ja kitinvärisissä mattasukkahousuissa koko sielunsa ilosta ja leikkiä olevansa cool.

Lienee tullut selväksi, ettei blogini ole millään muotoa muotiblogi. Tyyliblogistinakaan en tunne viime aikoina juuri kunnostautuneeni. Siihen on varmaan eniten syynä se, että stealth-vaatetus ei ehkä sittenkään pitemmän päälle tunnu tyyliltä, vaan pakon sanelemalta pahalta. Univormulta.

Ihailen oikeasti niitä naisia ja miehiä, jotka onnistuvat jokapäiväisellä tyylilllään olemaan sekä toimiston pukukoodin mukaisia että luovia pukeutujia. Oma univormuprojektini on ollut yksi hemmetin suuri epäonnistuminen. Ei vaan ole aikaa, eikä 7/7-inspiraatiota, tai siis 5/7-inspiraatiota. Muistelen erästä kollegaani monien vuosien takaa – hänellä oli joka päivä päällään samat vaatteet, mutta tennarit ja Swatch-kello vaihtuivat joka päivä. Hän olikin mukana jossain Swatch-klubissa ja taisi omistaa kaikki siihen mennessä valmistetut Swatchmallit. Se oli sitä aikaa, kun uusmedialasit vielä tekivät tuloaan.

Ajattelen jotain Sex and the Cityn Mirandaa – olisipa minullakin joku Pat Field jokapäiväisenä henkilökohtaisena stylistinä, mutta lienee parasta tyytyä siihen faktaan, että olen tosi tylsä arkipukeutuja. Onneksi sentään saan hieman ilotella viikonloppuisin. Niin ja hei etätyöpäivinä – niitäkin tosin on mahtunut kalenteriin viime aikoina hyvin niukalti.

Mitä se oma tyyli oikeastaan on? Sitä, millaiseksi itseni tunnen vai sitä, millaisena muut minut näkevät?

Kuvituksen pohjat www.designersnexus.com ja www.sxc.hu 

Yleensä kaihdan kuviollisia kankaita pukeutumisessa: etenkin vartalon yläosassa ne saavat usein kasvoni näyttämään entistä läikikkäämmiltä. Eilen katselemani Project Runwayn printtikankaanvalmistusjakso innosti kuitenkin kaivelemaan vaatekaappia graafisten kuvioiden toivossa.

Hep! Ikivanha mustavalkoinen kukkahame on helppo ja turvallinen, ja sen kesäiset harsohelmat saa varsin hyvin tasapainotettua hakaneuloilla ja mustalla villaneuletakilla.

Printti-inspikseen Spoonflower, Emilio Pucci, Designers Guild.

Meidän koko perhe on aika kaoottisessa olotilassa mitä puhuttuun kieleen tulee.  Muistan joskus ihmetelleeni amerikansuomalaisten finglishiä, mutta nyt huomaan meidän perheessä tapahtuvan saman jutun – kuudesta kielestä (kolme kotikieltä ja kolme Luxemburgin kieltä) syntyy aikamoinen sekamelska, kun asioita kuvaamaan vakiintuu se termi, joka nyt sattuu asiaa parhaiten kuvaamaan. Jos sanomme route nationale, tiedämme heti, mistä tiestä puhutaan. Lainasanoissa ei kylläkään taida olla mitään uutta, ja oletan muiden sekakansallisten expatriaattiperheiden kamppailevan samojen kysymysten kanssa.

Poikani pyysi minua eilen leikkimään kanssaan lohikäärmettä ja stegosaurusta ranskaksi, jota hän ei siis lähtökohtaisesti puhu.
- “Äiti, tuuksä mun kaa puhumaan ranskaa? Mä oon hirmuinen lohikäärme ja sä oot stegosaurus. Tötö fee ksö-ö pipi? Tu le fee trua!”
Vastasin: -”Non, j’ai pas besoin de faire pipi. Et toi?”
- “Jaa-a”.

Miehelläni on tapana tehdä yöpalaksi sardiineista, sipulista ja suolasta muussi, joka sekoitetaan kupissa krouviksi ja haarukoidaan suuhun sen kummemmin ihmettelemättä. Ruokasnobi pääsi mellastamaan snobiruokakaupassa ja sai idean.

Otetaan purkillinen sardiineita. Ei mitä tahansa sardiineita, vaan ranskalaisia käsinvalikoituja, käsin perattuja ja käsin dekapitoituja sardiineita oliiviöljyssä.

Otetaan hyppysellinen walesilaista Atlantin merisuolaa. Savustettua merisuolaa.

Valitaan oman maan sipulinipusta kaunis ja kirpeä punasipuli.

Valutetaan sardiineista liika öljy pois ja sekoitetaan kaikki ainekset tahnaksi sopivaksi katsotulla työvälineellä, esimerkiksi haarukalla.

Tarjotaan vastapaistetun ciabattan päällä vesikrassilla höystettynä. Ruokasnobi on tyytyväinen!