Kukka

Kun lauantai-iltapäivä koostuu neonpinkeistä materiaalia säästelemättömistä asustekukista, ilmaisesta kuohuviinistä ja korkeista koroista, kyyninen sieluni vaatii vastapainoksi ankeaa suomirokkia: Ismo Alanko, Pelle Miljoona, Leevi and the Leavings, Hassisen kone. Harmaa marraskuun ilta ei ilmeisesti ole tarpeeksi tehokas tunnelmanlatistaja omana itsenään.

Ajattelin, että jos minun pitäisi ottaa valokuva yksinäisyydestä, se olisi kuva jotain litteää suomalaista kuusimetsää halkovasta maantiestä keskellä yötä. Siellä ei kuulu mitään eikä näy mitään muuta kuin hengityksen kylmään ilmaan jättämä höyry. Eikö sellainen maisema suorastaan pakota miettimään, mitä minä täällä oikein teen ja miksi minä olen näin pieni. Jossain kaukana kumottavat jonkun kaupungin kaamean oranssit valot. Samaan aikaan jossain Meksikossa ilma on varmaan sakea äänistä ja tunteista ja chilin tuoksusta.

Muistan, kuinka kerran aamunavauksessa ala-asteen kuutosluokka esitti Jäähyväiset aseille. Se oli minulle jonkinlainen elämää muuttava hetki. Muistan katselleeni koko esityksen ajan aulan seinällä riippuvaa Mauno Koiviston muotokuvaa ja miettineeni, että mitä tuokin tuossa hymyilee. Opettajakunta näytti esityksen jälkeen jokseenkin vaivaantuneelta, enkä oikein tiennyt, miksi.

Jossain vaiheessa iltaa aloin luonnollisesti ajatella Vivienne Westwoodia, ja minun alkoi tehdä mieli tartaania. Hep!

Sunnuntai. Raivattuani edellisen illan maailmanpelastusangstiset punaviinipullot ja viinistä violeteiksi värjäytyneet lasit pöydältä, järjestin mustat vaatteet vaatekaappiin ja jätin ne sinne.