Archive for February, 2010

Pinkki jatkuu

Olen pitkään miettinyt, onko sellaista väriä olemassakaan, joka EI sopisi viikunanvärin kanssa. Parhaalta viikuna näyttää konjakinruskean (mitä oikeasti tapahtui värille “kamelinruskea”?), haalean vaaleanpunaisen, neonkeltaisen tai taivaansinisen kanssa.

Kesämekossa voi hyvin hengailla kotona, kun pääasiallinen ajanviete on vaatekaappien rationalisointi sekä keksitaikinan syöminen.

Pinkki

Ensimmäisessä kuvassa on syy siihen, miksi minä tykkään pinkistä. Se saattaa myös olla vastaus Sarin haasteeseen: vaikkei Monchichi varsinaisesti mikään vaate olekaan (paino sanalla varsinaisesti), se on silti vanhin omistamani asia.

Siis onhan minulla joitain äidiltä perittyjä nalleja ja vanhoja tauluja ja sen sellaista, mutta vaaleanpunainen vauvamonchichi (me sanottiin niitä montsikeiksi) on ainut lapsuudestani ehyenä säilynyt lelu, oikeasti minun. Lapsenvahtini Pirkko toi sen kerran Tukholmasta. Että se oli ihana. On se vieläkin, katsokaa nyt.

Eiköhän tässä nyt tullut listattua ne kevään ensimmäiset pastellit.

Hiukset, osa II

Kuka tietää, mitä kuvassa esiintyvät kierrepötkylät ovat? No hiusruuveja. Tai ainakin itse nimitän niitä hiusruuveiksi, vaikka oikeastaan on aivan sama, mikä niiden nimi oikeasti on. Se, mikä on tärkeää, on se, että tänään löysin niitä kaupasta kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Oikeastaan vieläkin tärkeämpää on se, että nyt voin taas vihdoin mennä töihin hiukset kiinni. Palataanpa ajassa kymmenen vuotta taaksepäin.

Oli toukokuu ja olin matkustanut junalla Pariisiin. Osallistuin erääseen melko viralliseen koulutustilaisuuteen, joka kesti koko päivän. Kouluttaja oli eräs hyvin elegantti ranskalainen leidi: hänellä oli yllään virheettömät nahkaiset korkokengät, laadukas jakkupuku, epäilemättä aito helminauha, silkkipusero. Ja se tukka. Sitä oli selvästi paljon, ja se kiilsi. Vaikka hiukset olivat nutturalla, saattoi kuvitella, kuinka ne aaltoilisivat tuulessa, jos ne päästäisi vapaaksi. Mutta tässä tilaisuudessa ne olivat kaikkea muuta kuin vapaat: nuttura oli täysin kompakti, mistään ei pilkottanut ylimääräisiä hiussuortuvia, jokainen hius oli omalla paikallaan.

Luennoitsijaa oli paitsi ilo katsella, myös ilo kuunnella: aamupäivä sujui kuin siivillä. Lounastimme yhdessä ryhmän kanssa ja jatkoimme iltapäivän luentoa määräaikaan. Ohjelmassa oli tiiviimmänpuoleinen power point -esitys, karttakeppikin taisi olla käytössä. Teimme kukin keskittyneesti muistiinpanoja, kunnes. Fliu. Katsahdin vaihvihkaa vierustoveriani. Hänkin oli huomannut sen. Niitä oli vain muutama, mutta ne putosivat aivan luennoitsijan ohimolle. Hän sipaisi päätään, tasoitti karkuun lennähtäneet hiukset ja jatkoi esitelmäänsä.

Fliu, flui, hops. Salin ilmapiiri jännittyi. Pingotin kasvoilleni neutraalin ilmeen enkä ollut huomaavinanikaan. Nyt nutturasta erosi jo melko paksu hiuskimppu. Fluuuuup. Luennoitsija käänsi päätään liiotellun huolettomasti niin, että epäjärjestyksessä oleva puoli oli varjossa, ja koitti vaivihkaa  nipistää vapautuneet hiukset takaisin hiuskampansa syövereihin toisella kädellään. Salillinen kuulijoita huokaisi helpotuksesta.

Sitten, kahden slaidin jälkeen, koko nuttura alkoi hiljalleen …vajota. Suortuva toisensa jälkeen valahti alas, luennoitsija teki korjausliikkeen toisensa perään, mutta turhaan. Yleisö odotti henkeään pidättäen. Laskisiko luennoitsija karttakepin pöydälle voidakseen palauttaa hiuksensa asialliseen järjestykseen, vai jatkuisiko draama? Se jatkui. Luennoitsija luennoi luennoimistaan, nyt hienoinen puna poskillaan, kunnes toinen puoli hiuksista valui valtoimenaan ja hiusten alta alkoi paljastua jonkinlainen sininen banaaninmuotoinen muovipidike. Huomioni kiinnittyi luennoitsijan otsalla helmeileviin hikikarpaloihin ja toivoin, että maa hänen allaan aukeaisi ja päästäisi hänet tuskistaan ja meidät myötähäpeästämme.

En muista, miten esitelmä päättyi, mutta muistan traumatisoituneeni siinä määrin, etten sen koommin ole itse esiintynyt työpaikalla tahi muissa virallisemmissa tilaisuuksissa hiukset kiinni. Luultavasti samoihin aikoihin kirkastin mieleeni seuraavat hiusteesit:

  • Työpaikalla ei voi esiintyä muovinen hainhammasnipsu päässään. Ei vaan voi, oli kyseessä miten chic tai huomaamaton nipsu tahansa.
  • Hiukseni eivät myöskään voi töissä olla tavallisella poninhännällä: näytän siltä kuin olisin menossa talonmaalaustalkoisiin. Ja sitäpaitsi hiuslenksut  tuntuvat valuvan poninhäntää pitkin ja niitä pitää koko ajan olla kiristelemässä. Ei, ei ja ei.
  • Hiuspinnit ne vasta kamalia ovatkin: omaan kuontalooni niitä saa ladata melkoisen pinon, jotta kampaus pitäisi, mutta silti niitä alkaa päivän mittaan pongahdella ulos milloin mistäkin kohtaa. Ei hyvä.

Parasta on pestä hiukset aamulla, föönata ne kuiviksi ja jättää auki. Ainakin niitä voi silloin kammata, olivatpa ne muuten kuinka epäsiistit hyvänsä.

Paitsi, jos sattuu omistamaan muutaman hiusruuvin. Hiukset kiekuralle, yksi ruuvi kiekuran yläpuolelta alaspäin, toinen alapuolelta ylöspäin, ja siinä se. Pitää koko päivän, ei hetkuile eikä hytkyile, eikä ulospäin näy muuta kuin …hiusta.

Jes, jes, JES!

Valkoista

Näistä kuvista sitä ei näy, mutta ulkona paistaa aurinko ja vielä niin lämpimästi, että otin terassituolit takapihalle ja loikoilin siinä silmät sirrillään kaulahuivi kaulassa ja tumput kädessä.

Pääasiallinen vaatteeni on jälleen kerran Hunkemöllerin valkoinen yöpaita, joka on mahdollisesti ollut tämän talven monikäyttöisin vaatekappale. Aluspaitana pikkuisen kinttaavien kauluspaitojen alla, villatunikoiden seurana, muuten vaan. Lauantaihengailuun en jaksanut panostaa tämän enempää, kokeilinpahan vain yhdistellä erilaisia valkoisia ja harmaita siinä järjestyksessä kun ne kaapista käteeni tupsahtivat.

Tuntuu vähän keinotekoiselta lätkäistä tämän postauksen perään tägi “tyyli”, mutta menköön.

Ja kannullinen teetä

Eilen piilotin takapihalle tulppaanin ja hyasintin mukuloita keväisen auringon lämmössä – tänä aamuna koko maailma oli jälleen lumen peitossa. Ole kirottu, sää!

Lumesta huolimatta halusin tänään päälleni jotain kevyttä. Ratkoin Zaran puuvillatunikasta turhat niitit pois ja kuroin sen lyhyeksi parilla hakaneulalla, ihan tavallisella; löysin ne ensiapulaukusta. Muistin, etten ole voinut käyttää harmaata silkkihametta koko talvena. Onneksi se on vieläkin aika ihku.

Aina voi lämmitellä makaamalla karvamatolla ja nostamalla jalkapohjat lämpöpatteria vasten – ihan kuin lapsena.

Tuhlausta

Päätin viime viikolla aloittaa taas kerran pysyvän elämänmuutoksen ja avasin profiilin caloriecount.about.comissa.

Tänään söin puolikkaan pellillisen Pirkka-ohjeen mukaan tehtyjä muka-brownieja (browneja? browniesseja?) , jotka olivat pahoja, vaikkakaan eivät valitettavasti niin pahoja, että olisin jättänyt ne kokonaan syömättä.

Randomia

Hitsi kun pukeutuminen jotenkin yhtäkkiä taas lakkasi kiinnostamasta. Ainakaan se ei kiinnosta tänään, ei sitten yhtään. Kaivoin ikivanhan vakosamettibleiserin sieltä kaapista, jossa säilytän vaatteita, joita en ole saanut aikaiseksi heittää pois, ja päätin että vakosametti on taas in.

Yritin ottaa asukuvia, joissa olisin jotenkin fiksun näköinen, mutta huomasin näyttäväni kaikissa kuvissa lähinnä möhkövalaalta. Keksin, että vaa’an puuttuva patteri oli pudonnut vaa’an alle, joten korjasin asian ja astahdin vaa’alle. Kääk. Ja juuri tänään ruokakaapissa odottelee paketti After Eighttejä, miksi miksi miksi?

Luin paikallisesta ilmaisjakelusanomalehdestä, että jerking ei olekaan mitään kaksimielistä, vaan uusi tanssivillitys. Näyttäisi vähän siltä, että noilla muuveilla voisi saada jalkansa poikki aika helposti. Olen vissiin tipahtanut ajan kyydistä jo ajat sitten, koska muutkaan dancejam.comissa mainitut hiphopgenret ehkä hammer- ja breakdancea lukuunottamatta eivät aiheuta muuta reaktiota kuin täh.

Lääh.


Ota yhteyttä

reallyclean@live.com

Enter your email address to subscribe to this blog and receive notifications of new posts by email.

Join 2 other followers

Kalenteri

February 2010
M T W T F S S
« Jan   Mar »
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728

Shop