Hiukset, osa II

Kuka tietää, mitä kuvassa esiintyvät kierrepötkylät ovat? No hiusruuveja. Tai ainakin itse nimitän niitä hiusruuveiksi, vaikka oikeastaan on aivan sama, mikä niiden nimi oikeasti on. Se, mikä on tärkeää, on se, että tänään löysin niitä kaupasta kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Oikeastaan vieläkin tärkeämpää on se, että nyt voin taas vihdoin mennä töihin hiukset kiinni. Palataanpa ajassa kymmenen vuotta taaksepäin.

Oli toukokuu ja olin matkustanut junalla Pariisiin. Osallistuin erääseen melko viralliseen koulutustilaisuuteen, joka kesti koko päivän. Kouluttaja oli eräs hyvin elegantti ranskalainen leidi: hänellä oli yllään virheettömät nahkaiset korkokengät, laadukas jakkupuku, epäilemättä aito helminauha, silkkipusero. Ja se tukka. Sitä oli selvästi paljon, ja se kiilsi. Vaikka hiukset olivat nutturalla, saattoi kuvitella, kuinka ne aaltoilisivat tuulessa, jos ne päästäisi vapaaksi. Mutta tässä tilaisuudessa ne olivat kaikkea muuta kuin vapaat: nuttura oli täysin kompakti, mistään ei pilkottanut ylimääräisiä hiussuortuvia, jokainen hius oli omalla paikallaan.

Luennoitsijaa oli paitsi ilo katsella, myös ilo kuunnella: aamupäivä sujui kuin siivillä. Lounastimme yhdessä ryhmän kanssa ja jatkoimme iltapäivän luentoa määräaikaan. Ohjelmassa oli tiiviimmänpuoleinen power point -esitys, karttakeppikin taisi olla käytössä. Teimme kukin keskittyneesti muistiinpanoja, kunnes. Fliu. Katsahdin vaihvihkaa vierustoveriani. Hänkin oli huomannut sen. Niitä oli vain muutama, mutta ne putosivat aivan luennoitsijan ohimolle. Hän sipaisi päätään, tasoitti karkuun lennähtäneet hiukset ja jatkoi esitelmäänsä.

Fliu, flui, hops. Salin ilmapiiri jännittyi. Pingotin kasvoilleni neutraalin ilmeen enkä ollut huomaavinanikaan. Nyt nutturasta erosi jo melko paksu hiuskimppu. Fluuuuup. Luennoitsija käänsi päätään liiotellun huolettomasti niin, että epäjärjestyksessä oleva puoli oli varjossa, ja koitti vaivihkaa  nipistää vapautuneet hiukset takaisin hiuskampansa syövereihin toisella kädellään. Salillinen kuulijoita huokaisi helpotuksesta.

Sitten, kahden slaidin jälkeen, koko nuttura alkoi hiljalleen …vajota. Suortuva toisensa jälkeen valahti alas, luennoitsija teki korjausliikkeen toisensa perään, mutta turhaan. Yleisö odotti henkeään pidättäen. Laskisiko luennoitsija karttakepin pöydälle voidakseen palauttaa hiuksensa asialliseen järjestykseen, vai jatkuisiko draama? Se jatkui. Luennoitsija luennoi luennoimistaan, nyt hienoinen puna poskillaan, kunnes toinen puoli hiuksista valui valtoimenaan ja hiusten alta alkoi paljastua jonkinlainen sininen banaaninmuotoinen muovipidike. Huomioni kiinnittyi luennoitsijan otsalla helmeileviin hikikarpaloihin ja toivoin, että maa hänen allaan aukeaisi ja päästäisi hänet tuskistaan ja meidät myötähäpeästämme.

En muista, miten esitelmä päättyi, mutta muistan traumatisoituneeni siinä määrin, etten sen koommin ole itse esiintynyt työpaikalla tahi muissa virallisemmissa tilaisuuksissa hiukset kiinni. Luultavasti samoihin aikoihin kirkastin mieleeni seuraavat hiusteesit:

• Työpaikalla ei voi esiintyä muovinen hainhammasnipsu päässään. Ei vaan voi, oli kyseessä miten chic tai huomaamaton nipsu tahansa.
• Hiukseni eivät myöskään voi töissä olla tavallisella poninhännällä: näytän siltä kuin olisin menossa talonmaalaustalkoisiin. Ja sitäpaitsi hiuslenksut  tuntuvat valuvan poninhäntää pitkin ja niitä pitää koko ajan olla kiristelemässä. Ei, ei ja ei.
• Hiuspinnit ne vasta kamalia ovatkin: omaan kuontalooni niitä saa ladata melkoisen pinon, jotta kampaus pitäisi, mutta silti niitä alkaa päivän mittaan pongahdella ulos milloin mistäkin kohtaa. Ei hyvä.

Parasta on pestä hiukset aamulla, föönata ne kuiviksi ja jättää auki. Ainakin niitä voi silloin kammata, olivatpa ne muuten kuinka epäsiistit hyvänsä.

Paitsi, jos sattuu omistamaan muutaman hiusruuvin. Hiukset kiekuralle, yksi ruuvi kiekuran yläpuolelta alaspäin, toinen alapuolelta ylöspäin, ja siinä se. Pitää koko päivän, ei hetkuile eikä hytkyile, eikä ulospäin näy muuta kuin …hiusta.

Jes, jes, JES!